Ihminen on herkkä eläin

“Niinpä kuristin kukon. Se ei ollut kylmä niin kuin kalat, vaan lämmin kuin kissa tai koira. Mutta pahinta ei ollut lämpö, pahinta olivat silmät. Kukko ei katsonut minua kuin eläin, vaan se katsoi minua. Muutaman sekunnin me puhuimme samaa kieltä – tunteiden kieltä. Kukko tiesi kuolevansa; sinä tapat minut, se sanoi minulle, ja minä vastasin katseellani: niin tapan. Anna anteeksi.”

Sain odottamatta Rafael Donnerin esikoisen, Ihminen on herkkä eläin, kirjaston varauslistalta lauantaiaamuna, Helsingin kirjamessujen aikaan. Jo kirjan dramaattinen takateksti oli saada minut kyyneliin. En voinut vastustaa kiusausta, vaan aloin lukea kirjaa heti junassa, ja sen jälkeen sitä olikin kovin vaikea laskea käsistään. Vaikka kävin kirjamessuilla.

Ihminen on herkkä eläin ei niinkään vienyt minua mukanaan sen kielen kauneuden tai omaperäisyyden vuoksi: eniten siinä veti puoleensa magneetin lailla kirjoittajan avoimuus, raaka rehellisyys ja tekstin sisällään pitämä voima. Donnerin tekstistä huokuu hetkittäin niin vahva nuoruuden vilpittömyys, että siihen melkein pakahtuu. Hän pui elämänsä tapahtumien herättämiä tunteita lähes kiusallisen avoimesti, itseään säästelemättä. Se saattaa hämmentää, se saattaa jopa saada jonkun lukijan jättämään kirjan kesken. Vaan ei kannattaisi.

Ajoittaisista notkahduksistaan huolimatta, kirjan tunteisiin nojaava teema kantaa. Jokainen kirjan luku käsittelee omaa tunnetta (tai olotilaa?), esimerkiksi yksinäisyyttä, vahvuutta, katkeruutta tai uskoa. Myös lukija saattaa joutua melkoiseen tunteiden vuoristorataan, sillä ainakin itse lukiessa naurahtelin, hymähtelin, pidätin hengitystä, pyörittelin silmiäni, hämmästelin ja silmäkulmanikin kostuivat kerran jos toisenkin (toisaalta eläydyn helposti kirjoihin kokonaisvaltaisesti). Joka tapauksessa, tunteiden herättäminen on mielestäni aina hyvän kirjan merkki. Lisäksi omien, hyvin henkilökohtaisten, ajatusten pohtiminen julkisesti on minusta hyvin rohkeaa. Onko se viisasta? Siitä en tiedä.

Lähes kaikki tietävät, että Rafael Donner on Jörn Donnerin poika. Kirjan sisälehdellä kerrotaan pojan olleen lööppi jo syntyessään. Ja kirjasta käy hyvin selväksi, että tuo poika itse tiedostaa asian varsin hyvin. Nuoremman Donnerin painolastina on seisoa jättiläisen olkapäillä, ja siitä huolimatta löytää oma polkunsa.

Muutos tuntuu pelottavalta, sillä en tiedä, miten paljon siihen voi vaikuttaa, ja ennen kaikkea: missä määrin sitä voi vastustaa. Onko katkeruus yksisuuntainen tie? En usko että olen ainoa, joka muistaa nuorena luvanneensa, ettei ikinä muutu, ettei ikinä tule yhtä hankalaksi, stressaantuneeksi ja tylsäksi kuin aikuiset, enkä myöskään usko että olen ainoa, joka on tajunnut olleensa teininä väärässä.

Ennen kaikkea kirja muistuttaa lukijaansa inhimillisyydestä, siitä mistä me kaikki rakennumme: teoistamme, tunteistamme, ajatusmaailmastamme, mutta myös erehdyksistämme ja onnistumisistamme. Me kaikki olemme tehneet virheitä, oli taustamme mikä tahansa. Ja se on inhimillistä. Eri asia kuitenkin on se, kuinka moni on rehellinen. Tai tiedostaako koskaan edes tehneensä väärin. Ihminen on herkkä eläin maalaa erään kuvan tästä inhimillisyydestä, jonka edessä täytyy nöyrtyä: se on lajityypillinen piirteemme.

Kirja sai lopulta aikaan pienen nostalgiatripin oman elämän arkistoihin: miten omat kokemukset ovat muokanneet ajatus- ja tunnemaailmaa. Päivääkään en vaihtaisi pois. Olen onnellinen jokaikisestä kokemuksestani, sillä ne tekevät minusta minut: tuntevan, ajattelevan ja empaattisen yksilön, eräänlaisen herkän eläimen.

Vaikka Donner kirjoittaa omasta näkökulmastani ajoittain kaukaisistakin aiheista ja ennen kaikkea hyvin erilaisesta taustasta käsin, hänen kertojaäänensä kuulostaa silti niin tutulta: kuinka myös etuoikeutettu nuori mies painii identiteettinsä kanssa yhteiskunnan asettamien normien ristiriidassa. Oman paineensa Rafael Donnerin tapauksessa asettaa toki hänen perhetaustansa. Joihinkin kirjan kohtiin voin samaistua, kun taas toisesta olen aivan eri mieltä. Mutta me molemmat olemme pohtineet elämän olemusta, tunteita ja inhimillisyyttä. Minäkään en koe olevani saari.

…sillä olen tajunnut, ettei sitä, mihin uskon, löydy minun sisältäni. En ole saari vaan uskon ihmiseen, haluan jakaa tunteen ajan kulumisesta jonkun toisen kanssa, uskon rakkauteen, elämään omani jälkeen.

Donnerin tekstissä aiheet rönsyilevät konkreettisista esimerkeistä abstrakteihin ajatuksiin, ja luvut ovat keskenään välillä hyvinkin erilaisia. Hengästyn lukiessa, tunnen kuinka omat ajatukseni karkaavat laukkaan. Tekisi mieli lukea kirja uudestaan alkuperäiskielellään, ruotsiksi. Lisäksi siinä olisi niin monia kohtia, joita haluaisin vielä lainata, mutta tyydyn päättämään oman tekstini tähän:

Ovatko minun pimeät yöt samoja kuin sinun?

Kiitos tästä kirjasta, Rafael. En halua koskaan unohtaa, miltä tuntuu olla nuori.

✩✩✩✩
4/5
Rafael Donner, suom. Laura Jänisniemi
Teos & Förlaget 2018 (orig)
207 sivua/pages
Kirjastosta/From library

---

Translation

One should never forget how it feels to be young.

(This post is about a first novel by a young Finnish-Swedish man, who bears the burden of a famous family name, but tries to navigate his own path in this world. The book is currently available only in Finnish and Swedish.)